Nyt se on sitten vietetty. Tänään oli näillä näkymin viimeinen tavallinen työpäiväni. Helposti voisi kuvitella, että päivä olisi ollut täynnä riemunkiljahduksia ja juhlintaa, mutta tilanne oli täysin päinvastainen. Vaikka kaikkeni yritin, niin jo aamusta oli tippa linssissä.

Vielä aamulla olin yhteiskunnan mallioppilas ja reippaana possuna kuljin kohti työpaikkaani, jossa tulisin täyttämään päiväni tekemällä tärkeitä asioita. Minä pitäisin yhteiskunnan pyörimässä. Nyt vähitellen alan ymmärtämään, että seuraavasta arkipäivästä lähtien olen hylkiö. Kun muut kunnon kansalaiset aloittavat maanantaiaamuna matkan kohti oravanpyörää, oma viikonloppuni vain jatkuu. Kun muut jatkavat työntekoa, minä istun yksin kököttämässä oman näyttöni ääressä.

Eläkkeestä ei voida tässä kohtaa puhua, mutta silti takaraivossa kummittelee samankaltaisia ajatuksia kuin sen oikean eläkkeen alkaessa. Mihin lähden aamulla, kun työ ei enää kutsu? Mistä löydän uusia sosiaalisia kontakteja työkavereiden tilalle?

Onneksi minulla on jo suunnitelma ja tiedän mitä tehdä.

En todellakaan kadu valintaani eli älkää ymmärtäkö väärin. Silti kannattaa pitää mielessä, että asioilla on aina kaksi puolta. Jokainen varmaan keksii vaikka kuinka monta asiaa mitä ei työelämästä tulisi ikävä, mutta tässä muutama asia joita minä jään kaipaamaan:

  • Sosiaalinen kanssakäyminen & työkaverit
  • Se tunne, että kuuluu johonkin
  • Yksinkertainen ja helppo ruokahuolto
  • Tuki ja nykyisten rutiinien tuoma turva
  • Säännöllinen ja varma palkka

Työpaikallani meitä oli noin 10 hengen porukka avokonttoriin ahdettuna. Kun viitenä päivänä viikossa vietät keskimäärin 8 tuntia joka arkipäivä samojen ihmisten kanssa, ei yksinkertaisesti voi olla tutustumatta kohtalotovereihinsa. Paitsi, että he olivat hyviä työkavereitani, on osasta tullut jo enemmän – he ovat ystäviäni. Enää en tule heitä näkemään yhtä usein ja täytyy tunnustaa, että ikävä iskee varmasti.

Siitä en nyt enää ole ihan varma, että onko tunne molemminpuolinen. Läksiäisiäni on nimittäin nyt juhlittu jo pidemmän aikaa.

Vähitellen herää kysymys, että kuinka innoissaan muut voivat olla päästessään minusta eroon?

Ensimmäisen kerran läksiäisiäni vietettiin noin kuukausi takaperin samalla kun muut juhlivat myös uuden kauden starttia. Olen aina tehnyt parhaani enkä ole koskaan kehuja työstäni kerjännyt, mutta ilahduin suuresti kun sain kuulla työkavereiltani, miten paljon olen onnistunut heitä auttamaan. Yritän ehdottomasti laittaa hyvän kiertämään mahdollisimman usein ja ehkä myös sinä voit tehdä samoin. Pienet ystävälliset sanat voivat joskus tuoda hymyn huulille vielä pitkän ajan kuluttua.

Olen muistanut kehua työpaikkani mainiota ruokahuoltoa jokaisen kuukausikatsauksen yhteydessä. Ei siis varmaan tule yllätyksenä, että myös työkaverini ovat huomanneet sikamaisen ruokahaluni (isohkot annokset). Olen saanut kuulla leikkimielistä naljailua ruokailutottumuksistani aamupalan, lounaan ja välipalojen yhteydessä. Läksiäisten yhteydessä pääsivät työkaverini yllättämään minut mitä mainioimmalla läksiäislahjalla.

Sain lahjaksi laatikollisen lempimyslipussejani! Kaikki eivät ehkä osaisi arvostaa, mutta minulle tuo on lähes täydellinen lahja. Selviän ainakin vähän aikaa hengissä myös nyt toimiston avaimen palauttamisen jälkeen (ensimmäinen pussi on jo korkattu). Täydellisen läksiäislahjasta teki kirjahyllyn täytteeksi saatu Jim Collinsin kirja Hyvästä Paras (From Good to Great), josta on toivottavasti apua uusissa seikkailuissani. Parempia lahjoja en olisi voinut toivoa!

Toisen kerran läksiäisiäni vietettiin eilen juhlalounaan muodossa (ravintola Gaijin). Ehkä ymmärrän nyt myös aavistuksen paremmin miksi ihmiset tykkäävät käyttää huomattaviakin summia ulkona syömiseen. Niin paljon en kuitenkaan ajatuksesta innostunut, että ihan heti menisin tekemään saman omaan piikkiin. Ehkä sitten eläkkeellä!

Tämä päivä oli sitten yhtä läksiäistä aamusta iltaan. Ehdin myös tekemään viimeiset työhommatkin. Ei ole niin helppoa lopettaa, ei edes viimeisenä päivänä. Nautiskelin työkavereiden seurasta viimeiseen asti, mutta lopulta oli aika poistua.

Kultakuumeen Tony Beetsin sanoin: “When it’s time to go you gotta go“.

Vaikka ikävää iskee varmaan jo heti alkuviikosta, olen riemuissani, että saan vihdoin tehdä mitä haluan. Ensimmäistä kertaa aikoihin odotan maanantaita enemmän kuin perjantaita. Yleensä maanantaiaamuisin on tehnyt vain mieli kääntää kylkeä, mutta luulenpa, että tulevana en malta edes nukkua siihen asti, että kello minut herättää.

Toisaalta kaikki uusi on aina hienoa ja mahtavaa – ehkäpä keskiviikkoon mennessä tunnelma alkaa siirtymään enemmän realismin puolelle, mutta toivotaan että niin ei käy.

Tällä hetkellä perhoset ovat vallanneet vatsanpohjani ja kasvoilla on leveä hymy.

Kommentointi ei ole valitettavasti tällä hetkellä mahdollista. Kirjoitan satunnaisesti ja paras tapa pysyä kartalla uusista artikkeleista on sisäpiiri. Saatavilla myös  Twitter, Facebook ja feed.